Se, joka minussa haluaa pelata, ei halua puhua. Siksi on valheellista sanoa: minä haluan pelata. Se on sanojen pistämistä sanattoman suuhun. Se haluaa pelata, ei puhua. Ei ajatella pelaamista. Se haluaa istua pelipöydän ääreen, ostaa pelimerkkejä, asettaa panoksensa, saada kortit eteensä ja käteensä. Pelin äärellä sanat ovat toisarvoisia. Kortit puhuvat. Korteilla on valta antaa merkityksiä. Nautinnollisinta on paljastaminen. Korttien paljastuminen yksi kerrallaan. Käden avautuminen. Totta kai on nautinnollista saada kortit eteensä. Olet mukana. Totta kai on nautinnollista katsoa kortteja niitten selkäpuolelta. Kaikki on vielä mahdollista. Siellä voi olla mitä tahansa. Mutta kaikki kuitenkin tähtää paljastumisen hetkeen, jota monet haluavat viivyttää. Voi tietysti mennä mukaan sokeana ja kääntää kortit näkyviin yhtenä räjähdyksenomaisena totuuden hetkenä. Kukin tyylillään. Sanotaan, että peluri on sattumanvaraisuuden vietävänä, mutta se ei kerro mitään siitä elämyksestä. Päinvastoin peluri tuntee pitävänsä kädessään kohtaloa. Hänen kohtalonsa on kirjaimellisesti hänen kädessään – ja kortti kerrallaan, omaan tahtiinsa, hän paljastaa omien sormiensa liikeillä oman kohtalonsa.